120416

sinä ymmärrät, ettei niitä kyyneliä jotka on yön pikkutuntien aikana puristettu silmistä valkoisiin lakanoihin ja paitasi rinnuksiin enää aamulla voi ainakaan sanoin selittää.

sinä ymmärrät yön ja päivän eron.

ymmärthän?

sen, ettei yöllisiä tavuja ja pieniä sanoja ja niistä muodostuvia rihmastoja jotka hyppivät aiheesta kolmanteen voi enää aamulla selittää

heittäydy alas ikkunalta

on niitä päiviä kun ihan oikeasti

tuskallisen rehellisesti

unohtaa olevansa surullinen

niitä päiviä kun unohtaa että on edellisellä viikolla herännyt viideltä aamulla huutaen

niin ettei kykene hengittämään

iho tihkuen sitä kylmää hikeä

unohtaa sen

olevansa surullinen.

niitä pieniä hetkiä,

pieniä päiviä

sekuntien välisiä aikoja ei ole olemassa.

kunnes herää taas itku kurkussa

valkoisista lakanoista

sellaiseen aikaan,

ja sellaiseen pimeyteen jota ei ole olemassa

se tulee taas.

ottaa varpaista kiinni ja silittelee kyynärpäitä

se tulee taas

palaa.

tiistai

suru saa kiinni

se juoksee kiinni ihan huomaamatta

se hiipii niskasta solisluille

olkapäille ja käsivarsille

tihkuu sormenpäistä

suru saa aina kiinni

hiipii hiljaa niskasta, niinkuin onni aikoinaan

(niin kauan kun se kesti).

ruusuiset tiet ei vie kauas

niitä pitkin lipuu huomaamattaan

sitten piikit pistää

jalkapohjia

niinkuin kävyt mökkipolulla,

havunneulaset

kivet

käärmeet

hän (luonnos)

hänen hymynsä saisi varmasti kuolleen kukan virkoamaan

hänen naurunsa saisi mykän linnun laulamaan
hänen surunsa sattuu sinne missä kaikki tuntuu
hänen surunsa valuu sormenpäistä
kuin hunaja
kaikkeen mitä hän koskettaa
se valuu.
kuin hunaja.